 Kipu määritellään epämiellyttäväksi aistein koettavaksi ja tunneperäiseksi kokemukseksi, joka liittyy jo tapahtuneeseen tai ihmistä uhkaavaan kudosvaurioon.
Akuutti kipu pakottaa usein lepoon ja on siten elimistöä suojaava tekijä. Akuutille kivulle on ominaista pulssin nopeutuminen sekä sydämen iskutilavuuden suureneminen. Krooninen kipu liittyy usein sairauteen, ja siihen saattaa liittyä lisäoireita, kuten masentuneisuutta, unettomuutta tai alentunutta aktiivisuutta.
Sama kipuärsyke voi aiheuttaa eri ihmisille erilaisen kiputilan, ja samallakin henkilöllä sama ärsyke voi johtaa erilaiseen aistimukseen eri tilanteissa.
Solujen vahingoittuessa vapautuu kivun välittäjäaineita, joihin vapaat hermopäätteet reagoivat. Kipuärsykkeet välittyvät keskushermostoon kipuaksoneita pitkin. Kipuaksoneita eli kipusyitä on kahta tyyppiä: kipukohdasta ärsykkeitä nopeasti ja tarkasti välittävät syyt (pistävä tai terävä kipuaistimus) sekä hitaammin välittävät syyt (kuumuuden tai kudosvaurion aiheuttamat kipuärsykkeet). Näiden jälkimmäisten, niin sanottujen C-ärsykkeiden, aiheuttama kipu aistitaan aivoissa polttavana tai jomottavana. Krooninen kipu on myös C-tyyppistä. Kudosvaurion syntyessä tuntuu yleensä ensin terävä kipu, jota seuraa jomotusvaihe.
Lihaskipu on usein jomottavaa ja vaikeasti paikallistettavaa. Lihaskipua tuottavia ärsykkeitä ovat riittämätön hapensaanti, tulehdusreaktioissa vapautuvat aineet sekä mikrovaurioiden seuraukset.
Kudosvauriokipu erotetaan hermovauriokivusta, jossa itse kipua välittävä hermojärjestelmä on jo vaurioitunut. Tehokas kivun hoito kudosvauriovaiheessa voi estää hermovauriokivun syntymistä. Sen vuoksi myös tulehduskivun hoito on tärkeätä.
| 
